Seitsemän parasta Stephen Kingin pitkää tarinaa

Onkohan olemassa mukavampaa asiaa kuin luottokirjailija. Puhun siis sellaisesta tekstinikkarista, jolta voi odottaa aina vähintäänkin keskikohtalaista tarinaa ja jonka kirjoitustyyli ei tuota juuri koskaan epämiellyttäviä yllätyksiä. Jos joku on omalla kohdallani tuollainen luottokirjailija, täytyy sen olla Stephen King.

Olen laskelmieni mukaan lukenut Kingiltä hieman yli kolmekymmentä romaania. Kauhun kuninkaan tuotannon laajuudesta kertoo jotain se, että lukematta minulla on miehen romaaneista kutakuinkin puolet. Näiden lisäksi ukko on sepittänyt vielä yli kaksikymmentä pienoisromaania ja miltei kaksisataa novellia. Kingin ystävällä riittää siis luettavaa.

Keskitymme tällä kertaa ainoastaan Kingin pitkiin tarinoihin ja jätämme pienoisromaanit ja novellit toiseen kertaan. Olen tässä listauksessa niputtanut kahdeksanosaisen Musta torni -kirjasarjan yhdeksi pitkäksi tarinaksi. Ratkaisu voi herättää niin kutsuttua parranpärinää, mutta antaapa partojen päristä. Musiikkiahan sekin on.

Kingillä on tapana puhutella lukijaa alkusanoissaan tyyliin Kutsun sinut, rakas lukija, tänne pimeälle puolelle tai Kuulitkos tuota, on aika mennä. Siispä totean itsekin, että tämä listaus alkaa nyt. Tervetuloa mukaan.

7. Tukikohta (1978 ja 1990)

Kapteeni Tripsiksi nimetty influenssavirus pääsee luikahtamaan karkuun armeijan laboratoriosta ja tappaa lähes koko maailman väestön. Hengissä selvinneet jäävät ihmettelemään tilannetta ja jakaantuvat pian kahteen leiriin. Seuraa kaikenlaisia kahnauksia.

Tukikohta on monen King-fanin suosikkitarina, mutta omissa kirjoissani se ei yllä aivan kirkkaimpaan kärkeen. Kirja käynnistyy jopa Kingin mittapuulla sangen verkkaisesti, ja minun on tunnustettava, että kahdella ensimmäisellä lukukerralla jätin kirjan kesken ensimmäisten sadan sivun aikana. Onneksi kolmannella yrityksellä maltoin jatkaa loppuun saakka, sillä Tukikohta on vallan mainio tarina. Etenkin viimeiset parisen sataa sivua ovat oikeinkin tiukkaa tavaraa.

Kaksi vuosilukua kirjan perässä tarkoittaa sitä, että kirja julkaistiin kahteen kertaan. Vuoden 1978 versiosta piti karsia noin 400 sivua, koska kirjasta olisi tullut muuten liian kallis. Vuoden 1990 versio on niin sanottu laajennettu laitos, joka sisältää suurimman osan poistetuista kohdista. Suomen kielellä on julkaistu vain 1344 sivun mittainen laajennettu versio.

6. Piina (1987)

Piina lienee monille tuttu ainakin Rob Reinerin mainiona elokuvasovituksena, joka on muistikuvieni mukaan sangen uskollinen alkuperäistekstille. Kirjailija Paul Sheldon joutuu auto-onnettomuuteen, mutta hänellä käy uskomattoman hyvä tuuri. Entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes pelastaa hänet mökkiinsä ja rupeaa oitis hoitotöihin. Anniella on kuitenkin omia kirjallisia näkemyksiä siitä, miten Sheldonin Misery-kirjasarjaa tulisi kehittää eteenpäin. Lisäksi hän osaa esittää näkemyksensä sangen päättäväiseen sävyyn kirjailijasuuruudelle eikä aio päästää tätä menemään, ennen kuin kunnon Misery on saatu naputeltua kasaan.

Piina on nimensä mukaisesti piinaavan jännittävä tarina. Sheldon yrittää parhaansa mukaan pelastautua hoitajansa kynsistä, mutta Annie on tarkka kuin porkkana eikä anna armoa. Piina pyörii muuten juuri nyt Seinäjoen kaupunginteatterissa. Annieta näyttelee Satu Silvo ja Sheldonia Reidar Palmgren. Helkkari, pitäisiköhän tehdä reissu Seinäjoelle!

5. Musta torni (1982-2012)

Musta torni on yli 4000 sivua pitkä tarina, joten sen juonta on hieman vaikea tiivistää muutamalla sanalla. Tarina kertoo revolverimies Rolandista ja hänen seurueestaan, joka matkaa monenlaisten maailmojen halki etsimässä ja pelastamassa Mustaa tornia. Matkalla ehtii sattua kaikenlaista.

Täytyy nostaa hattua niille alkuperäisen englanninkielisen Mustan tornin lukijoille, jotka aloittivat projektinsa jo 80-luvulla ja saivat sen päätökseen 2000-luvun puolella. Projekti lienee vaatinut kärsivällisyyttä. Itsehän lukaisin nämä noin vuoden aikana, kun Tammi-kustantamon väki viimein sai koko sarjan ulos e-kirjoina.

Jos joku nyt suunnittelee tämän sarjan lukemista, voin antaa pieniä opastuksia matkalle. Sarjan avaava Revolverimies on ikään kuin pakollinen intro, joka täytyy vain rämpiä läpi. Mitenkään erityisen hyvä se ei mielestäni ole, eikä siinä kovin paljon tapahdukaan. Kuitenkin se on hyvä olla luettuna ennen seuraaviin osiin siirtymistä. Seuraavat kaksi osaa eli Kolme korttia pakasta ja Joutomaa ovat sarjan ehdotonta kärkeä. Niiden parissa viihtyy kyllä. Sitten tuleekin neljäs osa, Velho. Liki 900 sivustaan huolimatta se ei vie päätarinaa juuri millään tavalla eteenpäin vaan keskittyy Rolandin nuoruusvuosien kuvailuun. Tarina on sinänsä hyvä, mutta jotenkin sitä haluaisi jo tietää, mitä nykyhetkessä tapahtuu. Moni pitää tätä jostain syystä sarjan parhaana osana. Jos tämäkään määrä Rolandin nuoruushöpinöitä ei riitä, King julkaisi tarinan viimeisen osan jälkeen vielä Tuulen avain -nimisen teoksen, joka on tavallaan osa 4,5. Siinä kuullaan lisää tarinointia suoraan revolverimiehen suusta. Tarinan viimeiset osat eli Callan sudet, Susannan laulu ja Musta torni ovat tasavahvaa kerrontaa. Viimeisen kirjan loppu on mielestäni aivan helkkarin hyvä, mutta hyvyyden ymmärtääkseen täytyy lukea edellisetkin osat.

4. Pitkä marssi (1979)

Pitkä marssi kuuluu Kingin tuotannossa niin sanottuihin Richard Bachman -kirjoihin. Kingin alku-uran aikoina ajateltiin, ettei kirjailijan pidä puskea markkinoille kuin korkeintaan yksi kirja vuodessa. King on kuitenkin niin hirmuinen kirjoittaja, että kirjoja syntyi ainakin kaksi joka vuosi. Siispä osa kirjoista päätettiin julkaista salanimellä Richard Bachman. Alun perin King ehti kirjoittaa Bachmanin salanimellä neljä kirjaa (Raivo, Pitkä marssi, Vimma ja Juokse tai kuole), ennen kuin salaisuus paljastui. Myöhemmin julkaistiin vielä kaksi "löydettyä" Bachman-kirjaa, Teloittajat ja Blaze, jota ei ole käsittääkseni suomennettu. Kingin oli tarkoitus muuten julkaista Piina Bachmanin nimellä, mutta salaisuus ehti jo paljastua. Piinasta piti tulla Bachmanin ensimmäinen todellinen superhitti.

No mutta sitten itse juoneen. Tarina sijoittuu niin kutsuttuun vaihtoehtotodellisuuteen. Sata nuorukaista osallistuu eräänlaiseen kisailuun, jossa marssitaan U.S. Route 1 -tietä pitkin Mainen osavaltiosta kohti etelää. Marssijoiden täytyy pitää yllä 6,4 kilometrin tuntivauhtia, tai he saavat varoituksen. Kolmesta varoituksesta seuraa kuolema. Voittaja taas saa valita mitä tahansa palkinnokseen.

Luin Pitkän marssin ensimmäisen kerran muistaakseni armeija-aikoina, ja tarina teki heti valtavan vaikutuksen. Olen lukenut kirjan muutaman kerran intin jälkeenkin, ja aina se vain pitää otteessaan. Pitkästä marssista on muuten tulossa elokuva, joka King-filmatisointien laadun tuntien voi olla aivan minkälainen tahansa. Toivotaan nyt kuitenkin tavan vuoksi parasta.

3. Uinu, uinu lemmikkini (1983)

Mitäpä ihminen ei tekisi saadakseen kuolleen lemmikkinsä takaisin henkiin. Tätä ikuisuuskysymystä käsittelee Kingin mainio kirja Uinu, uinu lemmikkini. Louis Creedin tyttären kissa jää rekan alle ja kuolee. Onneksi tytär sattuu olemaan juuri reissussa, joten hän ei ole todistamassa tragediaa. Sattuu myös toinen onnenpotku, sillä naapurissa asuva ukko kertoo, että lähistöllä on micmac-alkuperäiskansan hautausmaa. Tuo luutarha ei ole mikä tahansa kalmisto, vaan sinne haudatut eläimet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Moni varmasti arvaakin, mihin tarina lopulta johtaa. Asuuhan Creedin perhe vaarallisen rekka-autotien vieressä.

Uinu, uinu lemmikkini on yksi niistä Kingin kirjoista, joissa on nähdäkseni todella toimiva perusajatus: herättäisinkö kuolleen läheiseni henkiin, vaikkei hän tulisikaan takaisin täysin itsensä kaltaisena. Siinä on kirjan perusidea pähkinänkuoressa, ja koska kyse on Kingin teoksesta, henkiin herättäminen ei suju aivan ongelmitta. Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran, muistan kokeneeni aitoa pelkoa. Siinä mielessä tämä on kerrassaan erinomainen kauhukirja.

2. 22.11.63 (2011)

Äidinkielenopettaja Jake Epping saa selville, että erään ravintolan takahuoneessa on portaikko, joka vie suoraan menneisyyteen. Tosiaankin nuo portaat kulkemalla pääsee siirtymään erääseen syyskuun päivään vuonna 1958 ja toki myös takaisin nykyaikaan. Vaikka menneisyydessä viettäisi vuosikaudet, kuluu aikaa nykyhetkessä aina vain pari minuuttia.

Kunnon lehtorin tavoin Jake päättää toimia ja estää John F. Kennedyn salamurhan. Hän jää siis asumaan menneisyyteen ja vakoilemaan Lee Harvey Oswaldia. Samalla hän hoitaa myös äidinkielenopettajan virkaa. Ei mikään erityisen kevyt tehtäväyhdistelmä siis.

22.11.63:n tarinan perusajatus on mielestäni todella herkullinen. Tulevaisuudesta tullut mies soluttautuu menneeseen maailmaan, mikä ei tietenkään suju aivan ongelmitta. King kertoo tarinaa tuttuun tapaansa sen kummemmin kiirehtimättä ja mukavalla tavalla viipyillen 50- ja 60-lukujen maisemissa, joissa hän selvästikin viihtyy.

Luin Kingin Kennedy-seikkailun ensimmäistä kertaa erästä mainiota podcast-nauhoitusta varten kymmenisen vuotta sitten. Muistelen silloinkin pitäneeni kirjasta, mutta vasta kun kuuntelin sen hiljattain äänikirjana, ihastuin siihen oikein tosissaan ja varmasti luen sen jossain vaiheessa vielä uudestaan. Erityisesti minua ilahduttaa se, että King pystyi vielä vanhoilla päivillään kirjoittamaan näin mainion kirjan. Omien sanojensa mukaan hän sai idean kirjaan jo vuonna 1974 ja jätti ajatuksen kypsymään. Kannatti jättää. Kirjassa muuten tavataan pari listauksessa seuraavana olevan kirjan henkilöä. Siirtykäämme siis listani ykkösteokseen.

1. Se (1986)

Haukiputaan kirjaston taaimmaisessa nurkassa oli pieni kauhukirjaosasto – tai ainakin sieltä löytyi Kingin kirjoja. Erityisesti olin yläkouluikäisenä kiinnostunut järkälemäisestä teoksesta, joka oli jaettu kahteen osaan, Se 1 ja 2. Hipelöin ja hypistelin noita kirjoja ja haaveilin siitä, että jonakin päivänä minäkin saattaisin kyetä lukemaan noin valtavan kokonaisuuden. Siihen aikaan luin näet lähinnä Arto Paasilinnaa, jonka teokset ovat jossain määrin helppolukuisempia kuin Kingin sepustukset.

Kului vuosia, taisipa mennä pari vuosikymmentäkin. Toisinaan katselin moneen kertaan luettuja Se-kirjoja nettihuutokaupoista, mutta niistä pyydettiin – ja pyydetään yhä – sangen korkeita hintoja. Siispä kirja jäi lukematta, kunnes elämäni manteli osti englanninkielisen version minulle syntymäpäivälahjaksi. Voikohan ihminen parempaa lahjaa saadakaan! Viimein pääsin lukemaan kauan odottamani tarinan. Toki olin nähnyt tv-elokuvan parikin kertaa, mutta onhan kirjan tarina jotain aivan muuta.

Se-kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa, vuodessa 1957 ja 1985. Suunnilleen 27 vuoden välein Derryn pikkukaupunkiin saapuu hirviömäinen olento teurastamaan paikallisväestöä. Tuo hirviö tunnetaan nimellä Se tai Penninvenyttäjä-pelle. Vuonna 1957 seitsemän hieman yli kymmenvuotiasta lasta perustaa Häviäjien kerhon. Monien vaiheiden jälkeen kerhon jäsenet tappavat – tai ainakin toivovat tappaneensa – Penninvenyttäjän. Derryssä ei siis lamaa ruokita. Vuonna 1985 Penninvenyttäjä tekee kuitenkin paluun, ja koska Häviäjien kerhon jäsenet ovat vannoneet palaavansa tarvittaessa viimeistelemään työnsä, täytyy heidän vielä kerran tulla takaisin Derryyn.

Miksi Se on tämän listan ykkösenä? Se-teokseen King on mielestäni rakentanut kokonaisimman maailmansa. Derry historioineen ja kaikkine paikkoineen tuntuu elävältä kaupungilta. Häviäjien kerhon jäsenistä taas jokainen löytänee hahmon, johon samastua. Kirjan päähenkilöt elävät sitä suloista vaihetta elämässä, jossa ollaan pikkuhiljaa siirtymässä lapsuudesta kohti nuoruutta. Se on Kingille tyypilliseen tapaan melkoinen järkäle, mutta jotenkin tuntuu, ettei siitä sovi ottaa mitään poiskaan, jottei hieno kokonaisuus mene rikki.

Siinäpä se.

Näin jälkisanoina täytyy todeta, että tästä listauksesta tuli huomattavan paljon laajempi kirjoitus kuin etukäteen ajattelin. Kenties Kingin tekstinkäsittelylaiteripuli – joksi hän tätä ilmiötä taitaa nimittää – tarttui minuunkin. No, kenties osuvaa on, että juuri tästä listasta tuli tällainen minijärkäle.